Artikkeli: Parempaa resoluutiota ja reunojen siloittelua – remastereiden luvattu aika

artikkelit

Buumi alkoi jo edellisessä sukupolvessa, kun PlayStation 3 ja Xbox 360 saivat teräväpiirtoversioita PlayStation 2:n ja alkuperäisen Xboxin klassikoista. Joukkoon mahtui muun muassa Prince of Persia -trilogiaa, ensimmäistä Haloa ja Sly Cooperin edesottamuksia. Pelit restaroitiin uuteen graafiseen loistoon ja myytiin uudelleen. Sisältö pysyi hyvin pitkälti samana. Pelaajat tykkäsivät, kun pääsivät kokemaan vanhat suosikkipelinsä uudelleen. Tästä kehkeytyi julkaisijoille näppärä rahasampo, joka näkyi uusioversiojulkaisujen määrässä. Kaikki siis voittivat, vai voittivatko?

Teräväpiirtoa tuutin täydeltä

On eri asia nostaa pelkästään vanhojen pelien resoluutiota ja myydä ne sitten sellaisenaan, kuin oikeasti muuttaa tekstuureja, hahmomalleja ja luoda kokonaan uutta grafiikkaa. Molempia tapoja näkee. Toisessa haisee rahastus, toisessa intohimo.

Remasteroidut versiot nousivat jälleen puheenaiheeksi, kun PlayStation 2:lle alunperin nähty Shadow of the Colossus julkaistiin PlayStation 4:llä muutama viikko sitten. Tämä oli kolossien toinen uudelleenjulkaisu, sillä sama peli nähtiin remasteroituna jo PlayStation 3:lla. Tällä kertaa ei kuitenkaan tyydytty pelkkään resoluution nostoon, vaan peli sai kokonaan uuden ulkoasun. Jopa näppäinasetteluja muutettiin vastaamaan nykypäivän standardeja. Näin remasterit pitäisi tehdä. Vaikka peli olisi koettu aikaisemmin, tarpeeksi kattavilla päivityksillä sen uudelleen pelaaminen on perusteltua. Pääsee kokemaan oikeasti jotain uutta.

Viime vuonna saman kokonaisvaltaisen kohtelun kävi läpi ensimmäisellä Playstationilla nähty Crash Bandicoot. Koko trilogia tuotiin PlayStation 4:lle täysin uusissa kuorissa. Hyvä niin, sillä ensimmäisen pleikkarin palikkainen grafiikka olisi jopa teräväpiirtona aika karua katsottavaa. Aivan kuten Shadow of the Colossus, myös Crash Bandicootit ovat loistavia pelejä. Juuri sellaisia, joista ylipäätään kannattaa uusioversioita tehdä. Ne ovat samalla oman sukupolvensa suunnannäyttäjiä, klassikoita. Pelejä, joita on jotain mieltä pelata uudelleen.

Miten sitten toinen ääripää? Pelit, jotka eivät remasterointia kaipaa. Tai jos sellaisen saavat, niin olisi syytä tehdä muutakin kuin vain nostaa resoluutiota. Voisin kärjistäen sanoa, että kaikki PlayStation 2 -aikakauden pelit kaipaavat muutakin kuin resoluution noston. Pelien graafinen taso on noussut niin paljon vuosien saatossa, että helposti aika kultaa muistot. Lisäksi ruutujen koko on vähintäänkin tuplaantunut. Puolimetriä korkea muutaman polygonin hahmomalli aiheuttaa lähinnä pahoinvointia. Yksinkertainen ohjenuora näyttäisi olevan, että uusioversion hypätessä kokonaisen konsolisukupolven yli, se olisi syytä ottaa tarkempaan syyniin.

Kannattaako näitä nyt pelata, kun voi ostaa suoraan uutuuspelejä?

Hyvät pelit ovat ajattomia. Eivät ehkä tekniikkansa puolesta mutta konseptinsa. Kaikki ne kerrotut tarinat ja koetut tunteet. Vastaisin siis lyhyesti, että kyllä kannattaa. Esimerkiksi voidaan vielä kerran nostaa Shadow of the Colossus. Se on tarina menetyksestä, sankaruudesta ja ylivoimaisen vihollisen kukistamisesta. Se on samalla erinomaisesti toteutettu toimintapeli, jossa eri kolossien kohtaaminen aiheuttaa kerta toisensa jälkeen ällistymisen tunteita. Peliin mahtuu löytämisen riemua ja pulmanratkontaa. Se kertoo tarinansa minimalistisin ottein, mutta riipaisten kuitenkin syvältä sisimmästä.

Osa peleistä myös kestää ajanhammasta paremmin kuin toiset ja ovat täten mukavampia pelata myös uudemmalla sukupolvella. Tähän vaikuttaa sekä lähdemateriaalin että remasteroinnin laatu. Esimerkiksi vasta pelaamani Darksiders – Warmastered Edition tuntui lähes uusimman sukupolven peliltä. Toki graafisesti vähän jäädään, mutta muuten peli on rinta rinnan nykypäivän pelien kanssa. Tämä on paljon sanottu kahdeksan vuotta vanhasta nimikkeestä ottaen huomioon sen, kuinka nopeasti pelit ovat kehittyneet. Darksidersin vetovoima piilee loistavasti toteutetussa kolmannen persoonan toiminnassa. Kun peli on suurimmalta osin tätä vaihtelevissa ympäristöissä, paketti on aika hyvin kasassa.

”Hyvät pelit ovat ajattomia. Eivät ehkä tekniikkansa puolesta mutta konseptinsa.”

Jos siis toteutus on kunnossa, miksei peliä julkaistaisi uudelleen? Komeampi ulkoasu ja pelaajien sukupolven vaihdos takaavat sen tason myynnit, ettei homma ole ainakaan tappiollista. Horisontissa siintääkin jo kaksi uutta isomman profiilin uusiojulkaisua, joille on helppo pedata menestystä. 10 vuotta sitten päivänvalon nähnyt Burnout Paradise kaasuttelee kauppoihin 16. maaliskuuta ehostettuna paremmalla resoluutiolla, nopeammalla ruudunpäivityksellä ja kaikella peliin julkaistulla lisäsisällöllä. Kun taas Dark Souls saa paremman resoluution ja ruudunpäivityksen lisäksi ominaisuuksia sarjan uudemmista peleistä, kuten kolmannessa osassa nähty salasanalla suojattu pelaajien haku ja dedikoidut serverit.

Vertailukuvat Burnout Paradisesta. Vasemmalla alkuperäinen, oikealla Remastered.

Dark Souls -remasteroinnin kohdalla voidaankin puntaroida miten niin vahvasti taistelumekaniikkaan nojaava peli toimii, kun ruudunpäivitystä nostetaan? Muuttaako tällainen peliä ihan ydintasolla? Toki siellä taustalla on se sama tuttu raadollisen vaikea toimintaroolipeli, johon niin moni on kehittänyt viha-rakkaussuhteen. Mutta jos ruudunpäivityksen nostaminen sotkee tutut kuviot, onko sulavamman pelikokemuksen tavoittelu sittenkään hyvä juttu? Mahdollinen ongelma toki ilmenee lähinnä sarjan veteraaneilla, jos heilläkään. Kuten vanha sanonta kuuluu – kaikkeen tottuu. Tämä on silti seikka, joka kehittäjien olisi syytä huomioida pelin kuin pelin remasteroinnin kanssa.

Uusioversioille on paikkansa. Ehkä ne eivät kilpaile suoraan uutuuspelien kanssa, ja ehkä niiden ei tarvitsekaan. Usein remasteroitu nimike on jo lähtökohtaisesti halvempi ja sitä kautta vähän eri kastissa muihin verrattuna. Toisaalta hyvä peli myy ja tuottaa pöhinää ympärilleen oli kyse remakesta tai ei. Shadow of the Colossussusta rummutettiin joka tuutista, niin pelimedian kuin Sonynkin suunnalta. Tämä on ihan oikein. Kyseessä on iso julkaisu, joka ansaitsee huomionsa. Se tuntuu samalla tietynlaiselta kokeilulta pelien tulevaisuudesta. Ehkä samoja pelejä voidaan jatkossa tehdä enemmänkin uudelleen, kun pelaava sukupolvi vaihtuu. Tämä voi olla monelle ensimmäinen kosketus kolossien täyteiseen maailmaan. Hyvin tehty 10 vuotta vanha peli voi olla täysin voimissaan remasteroinnin jälkeen. Nämä kokemukset on syytä tarjota myös nuoremmille pelaajille.

 

Share this...
Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on Twitter
Tagged